Kun vastuullisuus on julkisessa keskustelussa tapetilla, voi kommenttikentissä tai keskustelupalstoilla törmätä pohdintaan siitä ”miksei vaan toimita vastuullisemmin”. Monen keskustelun aiheen ympärillä voi usein tiivistää ajatukseen siitä, että jotain pitäisi tehdä. Harvemmin pohditaan sitä alati relevanttia miksi -kysymystä: miksi ihmiset eivät sitten toimi vastuullisemmin, jos toiminnan kehittäminen kohti kokonaisvaltaisesti kestävämpää suuntaa kiinnostaa aidosti? 

Tämä on mielestäni äärimmäisen kiinnostava kysymys, jonka juurisyihin paneutumalla pystyttäisiin saavuttamaan aidosti vaikuttavaa muutosta. Kysymys on erityisen aiheellinen rakennusalalla, jonka vaikuttavuus aiheen saralla on planeettamme kannalta kiistaton. Climatetraden mukaan rakennusala tuottaa noin 40 prosenttia kaikista päästöistä. Kuten itse aihekin, on vastaus kysymykseen rakennusalan kannalta monimutkainen ja -selitteinen.  

Harvard Business Review’n kestävän talouden artikkelissa tiivistetään yksi vastuullisuuden keskeisimmistä haasteista, joka liittyy kuluttajatottumuksiin. Kestävästi tuotetut tuotteet ovat lähtökohtaisesti melkein aina kalliimpia ja etenkin nykyisessä epävarmassa taloustilanteessa kuluttajien voi olla hankala suosia selvästi kalliimpia kestäviä rakennuksia tai rakennusmateriaaleja. Lisäksi kestäviä ratkaisuja hyödyntävillä rakennushankkeilla on usein valmistuessaan huomattavasti suurempi hiilijalanjälki ja hintalappu kuin perinteisillä kohteilla, mikä puolestaan nostaa vuokratasoa ja myyntihintoja. Todellisuudessa näiden rakennusten päästöt, energiantarve ja näin ollen käyttökustannukset ovat kuitenkin usein pitkällä tähtäimellä pienemmät kuin perinteisten kohteiden.  

Toisaalta vastuullisuustoimia haastaa mielikuva niiden ”vähäpätöisyydestä”. On ymmärrettävää, että kun puhutaan koko planeetan kattavasta muutoksesta, voi yksittäisten kuluttajien tai yritysten tekemät valinnat, kuten vihreän betonin suosiminen rakennusmateriaalina, tuntua samantekeviltä. Guardianin artikkelissa puidaan suuryritysten valtavia hiilijalanjälkiä. Esimerkiksi kiinalainen hiilijätti tuottaa yksin noin 14 prosenttia koko maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Tässä yhteydessä on mielestäni erittäin ymmärrettävää, että yksilö tuntee epätoivoa ja omien toimien suhteen vähäpätöisyyttä. Yksittäiset pistemäiset ratkaisut ovat kuin pisara meressä, planeettamme tarvitessa systemaattisia ja tarkoituksenmukaisia ratkaisuja.  

Näen, että juuri tämä systemaattinen ja pitkäkatseinen lähestymistapa onkin oman alamme kannalta avainasemassa. Eräs osallistuja nosti pari viikkoa sitten järjestetyssä työpajassa esiin hankintalain haasteet johdonmukaisen vastuullisuustyön kannalta. Miten voimme saavuttaa merkittäviä vaikutuksia vastuullisuuden saralla, kun esimerkiksi urakoitsijapuolen kehitysmyönteisimmätkin yhteistyökumppanit täytyy kilpailuttaa tasaisin väliajoin? Rakennukset seisovat kymmeniä, parhaimmillaan satoja vuosia osana kaupunkikuvaamme, joten miksi emme omaksuisi kauaskatseisempaa ja holistisempaa lähestymistapaa jo hankkeiden kilpailutusvaiheessa?  

William MacAskill nostaa kirjassaan Ihmisen tulevaisuuden historia esiin longtermismin, eli ajatuksen siitä, että meidän tulisi tekojemme kautta pyrkiä saavuttamaan pitkän aikavälin positiivisia vaikutuksia, vähemmän vaikuttavien yksittäisten lyhyen aikavälin ratkaisujen sijaan. Uskon, että meillä on rakennusalalla edessämme paradigman muutos joutuessamme omaksumaan kauaskatseisemman lähestymistavan. Näen ja toivon, että yhteistoiminnalliset toteutusmuodot, joiden toiminnan keskiössä on ajatus toisten kohtaamisesta, ymmärtämisestä sekä tiedon siirtymisestä eteenpäin, tulevat olemaan keskiössä tämän muutoksen kannalta. Ehkä löydämme näin vihdoin yhteisen ratkaisun kysymykseen miksi.  

Aron Sajavaara
Tutkimushankkeen projektipäällikkö 

Lähteet: